Rakastan aamuista-aurinkoa, joka keväällä pyrkii kasvoilleni pitsiverhojeni takaa. Rakastan sitä, että kuulen lintujen vihdoin laulavan, toivottavan hyvää huomenta. Rakastan sitä, että vihdoin pitkä ja masentava talvi on ohi, ja selvisin siitä.
Talvet on aina olleet hankalia minulle, tänä talvena selvisin ja niin tulen selviämään jatkossakin.
Enää en sytytä kynttilöitä iltapäivällä tuomaan turvaa, koska aurinko jättää minut vasta myöhäisiltana. Kesällä se turvaa minua kokoajan lämmittäen ihoani. Ruskettuminen paljastaa arpeni. En tykkää käyttää toppeja.
Kesällä kuljen paljasvarpain sadepisaroiden kastelemaa heinäistä mökkitietä saunalta talolle. Talo on ainakin 80 vuotta vanha. Se on ulkoa vihreä ja puinen. Siellä on vintti, joka on aina ihan jäässä. Vintillä on yksi huone, jossa on vanha tulisija, jota ei koskaan käytetä. Pienenä minä ja siskoni tunkeuduimme nukkumaan yhdessä pieneen lastensänkyyn vierekkäin peitonalle, ettei kummallekkaan tulisi kylmä. Muistan siskoni kerran vahingossa tönäisseen minut alas sängyltä unissaan.
Olen kesän lapsi, kesäkuussahan olen syntynyt. Pienenä se harmitti minua, koska muut eskariryhmäläiset lähtivät aina mökeillenssä ja harva pääsi juhliini. Yksi hyvä leikkikaverini A. ei ikinä tullut sinne, vaikka sitä eniten toivoin. Hän tuli flunssaan. Vanhempana koulussa hän ei edes muistanut meidän olleen ystäviä. Olin hänen pilkkansa. Hassua miten ihmiset muuttuvat niin nopeasti.
En edes tunnista itseäni: Olenko tosiaan tämän näköinen?
Olenko vain haamu. Siltä se tuntuu, jos olen koulussa tai kaveriporukoissa.
Miksi olet niin hiljaa, sinä kysyt. En ole hiljaa, olen sanonut useaan otteeseen huomioita, faktoja, lauseita, totuuksia, jopa valheita, että saisin paikkani tässä yhteiskunnassa. Silti, joka kerta saan hiljaisen ja tylsän tytön maineen.
Toivottavasti syksyllä asiat ovat toisin. Kesällä ne ovat ainakin. Voin olla vapaa.
